Sosialidemokraattinen malli

”Eettinen markkinatalous on
keksimäni termi” selitti Jutta Urpilainen kertoessaan Turun Yliopistossa uudesta
avauksestaan. Hesari kirjoitti
aiheesta otsikolla: Eettinen
markkinatalous hämmentää ja kertoi, että Jutta Urpilainen poimi
käsitteen finanssikriisin jälkeisestä kansainvälisestä keskustelusta.

Turussa Jutan esitystä kommentoitiin
purevasti:toimittaja Timo Harakka hauskutti, että terminä se
on vähän sama kuin alkoholiton Koskenkorva ja professori Matti Wiberg
taas sanoi, että etiikka on monenlaista jopa egoismi on etiikkaa.
Yllä mainitussa Hesarin artikkelissa kommentoitiin ehdotusta mm:ssa seuraavasti:”Eet­ti­nen
mark­ki­na­ta­lous on val­ta­va tee­ma, ja is­ku­lau­se­mai­nen. Is­ku­lau­sei­den
kans­sa taas ajau­du­taan usein vai­keuk­siin”, sa­noo Matti Tuomala, Tam­pe­reen yli­opis­ton
kan­san­ta­lous­tie­teen pro­fes­so­ri.
”Is­ku­lau­see­na se voi­si so­pia
yh­tä hy­vin ää­ri­li­ber­taa­ril­le Li­be­ral­le, vaik­ka si­säl­tö oli­si
tyys­tin eri­lai­nen, vaik­ka se, et­tä mark­ki­na­ta­lous ei voi ereh­tyä”,
de­ma­ri­taus­tai­nen Tuo­ma­la kär­jis­tää ja jatkaa
”Häm­mäs­te­len, mik­si Sdp:n pi­tää
hä­ve­tä poh­jois­mais­ta so­siaa­li­de­mo­kraat­tis­ta mal­lia. Sen saa­vu­tuk­set
ovat hy­vät, vaik­ka se on pa­has­ti pääs­syt rap­peu­tu­maan. De­ma­rei­den
jos joi­den­kin pi­täi­si pu­hua sen puo­les­ta, rum­mut­taa pi­kem­min si­tä.”
Tuomaala oli siten samoilla linjoilla kuin keskustelun avannut Päivi Lipponen, joka hämmästeli SDP:n
talouspoliittisen linjan sattumanvaraisuutta ja arvosteli myös terminologiaa: ”Jos ’eettinen markkinatalous’
tarkoittaa käytännössä pohjoismaista hyvinvointimallia, miksi pitää ottaa
käyttöön uusi termi, jota saa selittää omille ja vieraille?”, Lipponen ihmetteli.

Itselleni
kuullessani termin eettinen markkinatalous nousi mieleen heti vanhat porvarillisten
puolueiden ideat häivyttää kapitalismin ja markkinatalouden raakoja puolia
liittämällä eteen pehmentäviä attribuutteja: Sosiaalinen markkinatalous tai
kansankapitalismi. Eli en oikein uskonut, että kyseessä olisi jokin
käänteentekevä uusi ideologinen näkökulma.

Anneli Koivisto kirjoitti
maailmamme käpertymisestä ja puolueen sisäänpäin kääntymisestä ja muisteli
menneitä kansainvälisen politiikan parhaita aikoja. Silloin poikkesimme muista
puolueista laaja-alaisuutemme ansiosta. Hän sivalsi eettistä markkinatalous termiä:

• ”Voi olla, että nuoremmalle
  markkinatalous sanana ei herätä negatiivisia mielleyhtymiä, kuten minulle. Enkä
  tietenkään ihannoi itänaapurin taannoista systeemiä, en silloin enkä nyt. Mutta
  minulle markkinatalous tuo mieleen se, että kaikki on kaupan, kaikki. Ja eettinen markkinatalous tuntuu yhtä
  vakuuttavalta sanaparilta kuin inhimillinen bolsevismi.
  Aikoinani Marxiakin lukeneena tunnustan kyllä, että talous on perusjuttu. Mutta
  nyt on talous kutistettu vain rahamarkkinoiksi, jopa tavaratkin ovat
  sivuosassa, kaikesta muusta puhumattakaan. Miten ihmeessä tällainen
  ääriajattelu on saanut niin suuren hyväksynnän.”

Anneli
Koiviston näkemyksessä on varmaankin aikalaisuudesta johtuen tuttua. Asiaa
harrastaneena ja loputtomia ideologisia keskusteluja käyneenä ja jotain
aiheesta keksineenä lähestymistapa tuntuu tutulta.

Meille talousjärjestelmäkeskustelu on ollut poliittinen linjakysymys. Siihen on
liittynyt suuria rajanvetoja: Porvarilliset puolueet nimittivät itseään ei
sosialistisiksi hyötyäkseen sosialismin vastaisuudesta. Me puolestamme kävimme
kovaa kamppailua sosialismin sisällöstä. Halusimme siihen liittää kaksi tärkeää
asiaa demokratian ja reformin. Olimme valmiina saattamaan riistävän
kapitalismin aisoihin käyttämällä myös tuotantovälineiden yhteisomistusta
välineenä. Mutta emme totaalisesti emmekä hyväksyneet reaalisosialistia malleja
siksikään, että siellä esimerkiksi asevarustelua varten riistettiin kansalaisia
eikä heidän ihmisoikeuksia kunnioitettu.

Poliittisen linjan vetämiseen vaikuttivat tietenkin historiallisesta tapahtumat
ja kansalaisten kokemukset. Kommunismi oli sosialismin väärennys ja erilaiset
opilliset tulkinnat epäilyttivät käytännön työssä eläviä ja leipänsä
yksityiseltä saavien keskuudessa. Ammattiyhdistysliikkeen avulla työläisten
riisto oli saatu kuriin ja ansiotaso kohoamaan. Yhteiskunnan osuutta
kasvatettiin kaiken aikaan ja lisääntyviä resursseja käytettiin
hyvinvointiuudistuksiin. Markkinatalous –
kapitalismi oli osoittautunut hyvin suoristuskykyiseksi välineeksi tuotannossa
ja sosialismin perustelu tuotannon tehostumisesta ei ollut toteutunut
reaalimaailmassa eikä siihen uskottu.

Monien
sosialidemokraattien arvostama Mauno
Koivisto pohti vuonna 1965 ja paalutti
ongelmallista suhdettamme sosialismiin jäntevästi ja selkeästi.

• Jos vain sellainen yhteiskunta on sosialistinen, jossa
  tuotantovälineiden yksityisomistus on täysin poistettu, niin voidaan sanoa
  meidän tosiaan luopuneen sosialismista päämääränä. Mutta, jos myös sellaista
  yhteiskuntaa kutsutaan  sosialistiseksi,
  jossa esiintyy rinnan yhteisöllistä ja yksityistä yritteliäisyyttä, jossa
  yksityisen pääoman valta-asema on kukistettu, mutta jossa kaikkea taloudellista
  valtaa ei ole keskitetty valtion käsiin, jossa yksityisen kansalaisen
  toimeentulo on turvattu ja jossa aloitekykyiset yrittäjät voivat byrokratian
  estämättä tuoda esille panoksensa ja saada myös sitkeytensä ja aloitekykynsä
  edellyttämän palkkion ponnistuksilleen, niin silloin emme ole luopuneet
  sosialismista, koska juuri tämäntapaista yhteiskuntaa pidämme tähtäimessämme.”

Tämä
määritelmä on ollut hyvä lähtökohta ainakin poliittiselle toiminnalleni. Käytännön
kokemuksen kautta vakuuttauduin siitä, että markkinat toimivat myös kuluttajan
eduksi ja iloksi. Olen tavannut ja tapaan
sellaista yksityistä yritteliäisyyttä, josta on suurta yleistä hyötyä. Mielestäni
palveleva pienyrittäjä voisi olla juuri sellainen itseään toteuttava vapaa ihminen, jota
tavoittelimme liikkeemme alkuaikoina 1900-luvun alussa lähtiessämme vapauttamaan työläisiä tuotantovälineen osasta.

Tietenkin
opin myös näkemään, etteivät markkinat toimi ideaalisesti ja että yksityisen
yrittämisen esteenä olivat pääomista päättävät tahot. Tässä suhteessa ei pelkästään
ollut kysymys omistuksen laadusta, vaan yksinkertaisesti pääomien allokoinnin puolueellisesta
jakamisesta. Myös erilaiset kilpailun
rajoitukset lisäsivät tehottomuutta ja aikaan saivat politiikan keinoin erilaisia
rälssejä: Maataloudessa olivat viljelijät kapitalisteja, jos yhteiskunnan
rakentamiseen tarvittiin heidän maitaan. Työntekijöiden kastiin he halusivat kuulua
tulonjakokeksiuteluissa jopa vähäosaisiin
sellaisiin sosiaalietuisuuksien jakamista harkittaessa.  Korkeat hinnat ja joustamattomuus tällä ja
vähän muillakin aloilla lisäsi markkinaehtoisen toiminnan kannatusta
sosialidemokratian keskuudessa. Myös
Suomen hintataso yleisesti pani epäilemään, että markkinat ovat meillä liian
suljetut ja siten kuluttajille epäedulliset. Näistä käytännön sysitä, aloimme
nähdä markkinatalouden ja demokratian yhdistelmän houkuttelevana.

Ainakin omalla kohdallani melko paljon suhtautumiseeni vaikutti Ei- EEC
kokemus. Olin vilpittömästi sitä mieltä, että meille käy köpelösti suurten
maiden välisessä vapaakaupassa. Meidän kotimarkkinayritykset eivät kestä rajojen avaamista. Puuhattiin
suojatulleja ja kaikkea sellaista, jolla ei sittemmin ollut suurta merkitystä.
Vastustaminen olikin laadultaan ulkopoliittista kaikkea hallitsevaa idänpolitiikkaa.

Ideologisesti
olemme olleet internationalisteja, kun taas suomalaiset porvarit ovat olleet nationalisteja,
Kokoomus on vieläkin  kansallinen Kokoomus ja Keskustalla on ankkurinsa suomalaisessa
mannussa.

EU jäsenyys Neuvostoliiton hajottua ei ollut sosialidemokraateille suuri
hyppäys, se oli suunta, johon olimme olleet yhteydessä ja johon joukkoon
tunsimme kuuluvamme niin puoluehistoriallisesti kuin käytännössäkin.
Varmistimme, kun se naapurilta kysymättä oli mahdollista, myös turvallisuuspoliittisen
asemamme. valinta oli karrikoiden ilmaistuna joko Jees tai njet.

Mutta oli myös huolen aiheita: Meitä pelotti rajojen vapauttamisessa
sosiaalinen dumppaus ja epäsymmetriset shokit eli tilanne, jolloin emme voisi
puolustaa tuotantoamme. Maahanmuuttajiakin pelättiin. Maatalouden järkeistämistä
toivottiin. Mutta ennen muuta uskoimme, että
maailma vaatii vahvempaa toimijaa kuin mitä pieni kansallisvaltion on. Euroopan
skleroosista puhuttiin ja lähdettiin hakemaan uutta työllisyyttä ja kasvua
laajemmista sisämarkkinoista ja parantuneesta innovaatiotoiminnasta. Ja
asiallisesti EU jäsenyyden myötä valitsimme markkinatalouden ”lopullisesti”. Ideologinen
keskustelu sosialismista siirtyi historiaan.

Suomen sodanjälkeinen devalvaatio-inflaatiokierre haluttiin muuttaa. Toivottiin
perustellusti vakaampia korko-olosuhteita
ja siksi yhteinen valuutta ja rahapolitiikka EMU:ssa tuntui hyvältä keinolta päästä
eroon tuosta syndroomastamme. Haluttiin kotimaista turvaa noita yllä mainittuja
shokkeja vastaan perustamalla
puskurirahastoja, joiden merkitys oli ensisijassa henkinen.
Ehkä kovinta keskustelua käytiin EMU:n yhteyteen saksalaisten toimesta liitetystä
vakauspaketista, jossa asetettiin rajat julkisen talouden kokonaisvelalle (60 %)
ja vuotuiselle alijäämälle (3 %). Tämä koettiin omaa julkista budjettivaltaa rajoittavaksi
tekijäksi.
Tässä keskustelun vaiheessa muistan painottaneeni näitä rajoituksia puolustaessani,
että kyse on puhevallasta: Jos julkinen taho siis demokraattisesti valitut
päättäjät haluavat säilyttää sanavaltansa, pitää julkisella taloudella olla
liikkumavaraa. Julkinen taho ei voi alistua yksityisten velkojien rengiksi. Tuolloin
oli epäileviä vasemmistointellektuelleja, joiden mielestä työllisyys vaikka
velalla on parempi kuin muiden sanelemat rajoitukset.

Tämä
keskustelu on taas ajankohtainen. Mutta Suomen suunnalta näytetään nyt
omaksutun tiukka vakauslinja. Suomi on
toistaiseksi menestynyt tässä finanssikriisiolosuhteissa julkisen talouden
hoitajana hyvin jos mittarina on korkotaso. Missä määrin tämä on tapahtunut työllisyyden
ja taloudellisen kasvun kustannuksella on epäselvää. Sen sijaan Suomen asenne Euroalueen
ratkaisuissa on ollut tiukkakin tiukempaa eikä Suomen valtion eikä vähiten sosialidemokraattien toimesta ole
paljoakan tunnettu solidaarista myötätuntoa ongelmista kärsiviä kohtaan ratkaisuja haettaessa. Suomalaisen
veronmaksajan gallup -haastatteluissa vaatima välitön etu on ollut johtotähtenä.

Nyt palaan
Anneli Koiviston havaintoon: Mutta nyt on talous kutistettu vain
rahamarkkinoiksi, jopa tavaratkin ovat sivuosassa, kaikesta muusta
puhumattakaan. Miten ihmeessä tällainen ääriajattelu on saanut niin suuren
hyväksynnän.”

Olen
yrittänyt vastata Anneli Koiviston kysymykseen yllä kerrotulla kehityskulun
kuvauksella. Olemme vapaasta tahdostamme hyväksyneet markkinatalouden, kuten
kuvasin, sen suorituskyvyn ja kuluttajille
vapauksia antavana sekä demokratiaa edellyttävänä järjestelmänä.

Mutta markkinatalouden
muutos rahamarkkinoiden hallitsemaksi toiminnaksi ei ole tietenkään ollut tavoittelemamme
malli. Se on riistäytynyt. Rahalla on vikkelät liikkeet ja ihmisen ahneudelle ja
kekseliäisyydellä ei ole automaattisia rajoituksia. Mutta tärkeää on havaita,
että finanssikapitalismi ole riistäytynyt EU:n tai EMU:n toimesta, eikä sen riistäytymistä
olisi voitu Suomen eikä edes Pohjoismaiden yhteisin toimin estää, ei edes
vaikka järjestelmämme on tilastollisesti puoliksi sosialistinen, kun
julkisen talouden kautta kulkee puolet
kansatulosta.

Olemme siten todella uudessa tilanteessa ja pitkälti siksi, että talouden
voimat, kuten Anneli oikein muistaa, ylittävät poliittisen ylätason päätösten
vaikutukset.

Jos haluamme tai uskallamme ottaa oppia toimistamme Pohjoismaissa, voimme
yrittää saada muutosta aikaan maailmassa ensisijassa EU:ssa ja
EMU-alueella  vahvistaen nopeasti
talouden kasvun edellytyksiä ottamalla suurempaa yhteistä vastuut ja sallimalla
myös pidemmälle menevää eurooppalaista ohjausta. Tämä edellyttää tervettä
julkista taloutta ja pelisääntöjä, joissa kansallisesta suvereniteetista on annettava
myöden ja jossa solidaarisuudella on nykyistä merkittävämpi rooli.

Tämä malli
ei taida olla houkutteleva näin nationalismin uuden heräämisen aikoina ja eikä
tällä välttämättä valeissa menestystä, mutta se on sosialidemokraattinen

Sulkavalla 2.7.2013 MR