Ravintoloiden tukeminen on viivästynyt huolimatta siitä, että eduskunnan perustuslaki- ja talousvaliokunta ovat saaneet läpi tukemista edellyttävän ponnen. Elinkeinovapauden rajoittaminen on kova perusoikeuksiemme vastaista ja poikkeuksellista. Naantalissa tämä asia on näkyvä ja tuntuva.
Tasavallan hallituksen piirissä oli liiallinen alkuinnostus slogaaniin – valtio takaa ja pankit – jakaa. Finnvera eikä Business Finland eivät olleet kriisiapuun sellaisenaan sopivia instrumentteja ja pankkejakin voi puolustaa, että kriisin lähestyessä niilläkin on omat vakavaraisuusmurheensa.
Siksi suora tuki, jota kunnat jakavat yksinyrittäjille ja ravintoloille räätälöity järjestely ovat hyvä vaikka eivät tietenkään kaiken kattavia. Päin vastoin yritystentukemiseen liittyy aina suurimpana heikkoutena, että väärään osunut tuki nostaa kovan metelin kun sen sijaan oikein menneestä ei kiitoksia heru.
Ja sitten vielä me kaikki ympärillemme katsovat ihmettelemme, miksi ei Take Away ruokia ei saa syödä tyhjällä ravintolan pihalla kun se on sallittua soittopaviljongissa. Yleispätevien ja kaikkiin tarpeisiin sopivien päätösten valtakunnallinen tekemine ei ole yksinkertaista ja siksipä tällaista tyhmyyttä on siedettävä.
Meidän yli 70 vuotiaiden suojelu herättää monenlaisia mietteitä.:
Ensin tulee sellainen prostestimieliala, että meitä ei määräillä, sitten tulee ehkä päin vastainen, että meitä suojellaan, emme olekaan pelkkä kestävyysvajeen juurisyy. Ja nyt sitten ehkä vähän helpottaa, kun oma harkintaan saa luottaa. Siinä voi haksahtaa, mutta se on ensisijassa oma murheemme, muille me aiheutamme vain välillistä haittaa mahdollisesti rasittamalla sairaanhoitoa.
Joku asiantuntija rohkeni sanoa, että älkää tuijottakaa kuolemien määrää, vaan miettikää menetettyjen elinvuosia. Se tuntuu kovalta, mutta kyllä elämässä laadullakin on merkityksensä – kuolema kun kuitenkin on jokaisen meidän osana. Ja tässä kohdassa muistelen jo iäkkään arkkitehti Ben Hengin puhetta Hakapellon hautausmaan vihkiäisissä, jossa hän pyysi ajattelemaan, että mitä siitä tulisi, jos täällä ikuisesti eläisimme.
Björn Wahlroos pääsi Kauppalehden otsikoihin miettimällä ihmisen hintaa. Muistan tällaista harrastus olleen liikennekuolemien yhteydessä, jossa eri-ikäisten kuolemalle annettiin erilainen hinta; vastavalmistunut oli arvokkain ja eläkeläisen arvo oli vähäisin.
