Aloitetaan selittämällä. Tämän jutun loppuosan kirjoitin ennen Hesarin analyysin lukemista.
Hesari paneeli oli pitkälti vanhan kertaamista. Siinä jyräsivät ministerit ja asetelma oli sellainen , että vain Jussi Hall-aho pääsi haastamaan.
Hesarin Tuomas Niskakankaan analyysi oli lyhyydessään oleellisen kertova.
Sdp:lle eurovaalit eivät ole helpot. Puolueen linja Euroopassa ei ole samalla tavalla tuttu kuin kotimaassa.
Puoluesihteeri Anton Rönnholm ei onnistunut kirkastamaan Sdp:n ydinviestejä. Brysselin hyvin tunteva puoluesihteeri oli sujuvasanainen ja tietävä, mutta kansankieltä hän ei hallinnut.
Yleinen viesti Euroopan arvokkuudesta tuli läpi, mutta puheet ”sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta”, ”integraatiosta”, ”teollisuuspolitiikasta” ja ”sosiaalisista standardeista” jäivät etäisiksi.
Parhaimmillaan Rönnholm oli selittäessään, miten EU on kuluttajalle ystävä. Varsinaista äänivyöryä tästäkään puheenvuorosta Sdp:lle tuskin seuraa.
Ja sitten aikaisemmin kirjoitetut kotisohvan selitykset.
Koko tätä vaaliasetelmaa on haitannut se, että keskustelun pääteema on perussuomalaiset vastaan muuta. Kiistämättä populismin nousu on Euroopalle suuri uhka ja siksi on perusteluta puhua Italiasta, Itävallasta ja Ranskasta ja tietenkin Suomesta. Mutta tässäkin käy helposti niin, että se populismin uhka ei avaudus. Suomalainen voi kauhistella itävaltalaisten venäläissuhteita, mutta ne ovat kaukaisia ja kun ei ole soveliasta muistuttaa 1930-luvusta eli siitä, että mihin kiihkokansallismielisyys johtaa. Jussi Halla-aho saa kutkutella ihmisten eliitin vastaisuutta vapaasti ihan kuten teki Timo Soini aikaisemmissa vaaleissa. Vasta käytäntö esimerkkinä Brexit kertoo mitä tästä voi seurata ja miten tyhjiä olivat lopultakin Soinin puheet.
Mutta näitä ilmiöitä ei osat yhdistää. Hall-aho on eri näköinen ja kokoinen. Ja taas uskotaan uuteen kaapuun pukeutunutta populistimessiasta.
Eikä olisi kohtuutonta aika ajoin muistuttaa, että Suomi on ollut ja tulee olemaan riippuvainen siitä, mitä Euroopassa tapahtuu. Venäjän ja Saksan diktaatorit aihuttivat 1930-luvun laman jälkeen valtaan päästyään meille hikeä, verta ja kyyneleitä. Mitään sellaista ei sen suuntaistakaan saa päästää tapahtumaan. Siinä on kiintiöpakoliasta todellisempi uhka.
Anttonin yritys muistuttaa kilpailuoikeudellisista kruunun jalokivistä ja niiden hyödyllisyydestä hukkuivat Kiinalla pelotteluun, jota harrastivat sumeilematta istuvat ministerit. Vaarallisilla vesillä herrat liikkuivat, nimittäin jos ties millä perusteella suuret saavat omia firmoja suosia reilun markkinakilpailun kustannuksella, ollaan viemässä EU:n vahvinta elementtiä puolustaa vapaata kuluttajaa hyödyttävää kilpailua. Taas kerran annetaan vettä populistien myllyyn uutta sakeaa vettä..
Sosiaaliset standardit ovat sanoja vieraita – varmaankin. ja siinä Anttonilla olisi tekemistä kertao, että se tarkoittaa, kuten hän monesta sanookin, että suomalaiset työntekijät ja suomalaiset rehelliset firmat hyötyisivät siitä, että muualla ei voitaisi kilpailla työntekijöiden alipalkoilla ja että sitä kulttuuria ei tuotaisi Suomeen kansaa köyhdyttämään.
Aikamme vaikeus on, että kaupaksi käy ehdotukset ratkaista monimutakiia asioita yksinkertisilla asioilla kuten rajat kiinni vaatimuksilla. Kaikki ne jotka yrittävät pureutua asioiden sisältöön ja tarjota todellisia ratkaisuaja tulevat haukutuksi siitä, etteivät osaa yksinkertaistaa tai kirkasta sanomaansa.
Antton ei säväyttänyt sukkeluudella, mutta oli varmastikin keskustelussa lähempänä EU:n kohtalon keskeisimpiä kysymyksiä:
Jos sen oikein kirkastaa: Ei rikota sitä mikä toimii eli EU:n vahvaa markkinoiden suojelua ja kehittämistä, mutta korjataan se mikä aiheuttaa ongelmia eli tavallisen kansalaisen jääminen talouden kehittämisen jalkoihin; sitä tarkoittaa sosiaaliset standardit, sitä tarkoittaa veroharmonisointi, sitä tarkoittaa taloutta kehitetään ihmisten sosiaalisen nousun mahdollistamiskeksis kouluttamalla.
