Tuskallisia kipua

Vihriälän työryhmä esitti:

Julkisen talouden vakauttaminen edellyttää isoa ”kipupakettia”
Kriisi köyhdyttää Suomea ja heikentää Suomen julkisen talouden tasapainoa merkittävästi keskipitkällä aikavälillä. Julkisen talouden kestävyysvaje, jonka perimmäisenä ajurina on väestön ikääntyminen, kasvaa edelleen. Tämän vuoksi on välttämätöntä sopeuttaa julkista taloutta kansantalouden kantokykyä vastaavaksi selvästi enemmän kuin ennen kriisiä arvioitiin. Sopeutus tarkoittaa käytännössä menojen supistamista ja/tai verotuksen kiristämistä.

Willem Buiter, entinen Citi-pääekonomisti, on vieraileva professori Columbian yliopistossa otsikoi FT:n kolumninsa:

  Covid-19 -pandemian maksaminen on tuskallista. 

Kivun ja tuskan ehkäisemiseen ja lievittämiseen käytettyjen  julkisten menojen maksaminen aiheuttaa  taloudelle kipua ja tuskaa. Kipu ja tuska liittyvät ihmisen kehoon  miksei  mielenkin.  Sanat attribuutteina talouteen liittyen  kuvaavat esimerkiksi päätöksentekijän  tuskaa ja kansalaisille aiheutettuja kipuja.
Sanojen selittämisellä haluan muistuttaa  ihmisten terveyden ja yhteiskunnan talouden keskinäisestä riippuvuudesta. Tämä yhteys on ollut  yhteiskunnallisen kädenväännön siis politiikan kestoaiheita niin meillä kun muuallakin. Nyt asiayhteyteen on tullut uusia tekijöitä, jotka takaavat, että aihe säilyy agendalla pitkään.
Toinenkin yhteys tähän liittyy:Willem Buitter kirjoittaa:

Epidemiologit kilpailevat tietämättömyydestä taloustieteilijöiden kanssa, ja on mahdollista: Mikään ei ole varmaa.   Sars-Cov-2 saattaa osoittautua endeemiseksi virukseksi, joka palaa säännöllisesti joukkoomme.  Joka tapauksessa verolasku on maksettava. Moderni rahapoliittinen teoria ei voi sitä taikatempulla muuttaa..

Velkaantumisen kasvu on Suomessakin hurjaa, mutta USA:n  vauhti on vieläkin rajumpaa. Buitter maalailee näkymiä tästä näkökulmasta monipuolisesti:

Kehittyneet taloudet ovat löysänneet finanssi- ja raha-ohjaksiaan. Nykyisen lainsäädännön mukaan Yhdysvaltain liittovaltion alijäämä kaksinkertaistuu tänä vuonna 3,8 tuhatta miljoonaan dollariin, mikä vastaa 19 prosenttia bruttokansantuotteesta. Vuonna 2021 se on 2,1 tuhatta miljardia dollaria, enemmän kuin edellisen vuoden 2009 ennätys. Liittovelka ylittää välin 100 prosenttia BKT: stä tämän vuoden loppuun mennessä. Vuonna 2023 se nousee 106 prosenttiin, lyöden aiemman ennätyksensä, joka saavutettiin toisen maailmansodan jälkeen. Kun kongressin demokraatit vaativat vielä 3 tuhatta miljardin dollarin finanssiohjelma, niin Yhdysvaltain liittovaltion alijäämä että velkakanta voivat nousta huomattavasti enemmän seuraavien vuosien aikana.

Kuinka kaikki tämä maksetaan?

Toisen maailmansodan jälkeen oli huomattavasti korkeampi reaalinen talouskasvu ja korkeampi inflaatio yhdessä rahoituksen tiukkuuden kanssa tekivät suurimman osan työstä. Nykyään korkeampi reaalikasvun kasvu ei tule apuun. Maailmanlaajuinen kasvu on todennäköisesti hitaampaa, kun pandemia laantuu. Vaikka maailman kauppa ei menisikään kohti deglobalisointia ja protektionismia, tuotannon ja kaupan organisoinnissa korostetaan sen vähentämistä. Just-in-time -talous antaa just-in-case tapaus-taloustieteelle, ja useilla toimitusketjuilla varmistetaan jatkuvuus toisessa kriisissä.

Entä inflaatio ?

Nousu 5 prosenttiin saattaa jäljitellä mallia toisen maailmansodan jälkeen. Mutta en näe halua tällaiseen inflaatioon missään edistyneiden talouksien keskuudessa. Samanaikaisesti viimeisen vuosikymmenen aikana nähtymme poikkeuksellisen alhaiset korot voivat auttaa saavuttamaan julkisen talouden kestävyyden – korvaten sodan jälkeisen talouden tiukkuuden ja inflaation. Mutta siihen olisi holtitonta luottaa.
Mikään hallitus ei saa odottaa, että reaalikorot pysyvät jatkuvasti alle reaalisen BKT: n kasvuvauhdin. Suunniteltujen globaalien säästöjen ja investointien ennustetut epätasapainot voivat todellakin nähdä reaalikorkojen nousevan. Kiinan bruttosäästämisen lasku vuodesta 2010 muistuttaa, että väestön ikääntyminen säästää , mutta vanhojen yhteiskunnat eivät enää säästä.
Ja suunniteltujen säästöjen vähentyessä korot nousevat. Samaan aikaan luottamus siihen, että hallitukset kykenevät hoitamaan rahapoliittiset alijäämät rahaa lisäämättä koskaan ilman inflaatiopaineita, vie meidät nykyaikaisen rahapoliittisen teorian ihmemaahan, jossa valtion velkoja ei koskaan tarvitse maksaa.
Toivotaan sitä, mutta ei luoteta siihen.

Tämä johtaa meidät tuskalliseen tapaan palauttaa julkisen talouden kestävyys.

Kansalliset valtiovarainministeriöt ja keskuspankit ovat rahoittaneet pandemiasta kärsivää yksityistä sektoria. Odotettavissa on, että monet näistä joukkovelkakirjoista ja lainoista kirjataan alaspäin tai muutetaan melkein arvottomiksi julkisen sektorin pääomavaateiksi.
Jäljelle jäävät tutut työkalut eli julkisten menojen leikkaukset ja korkeammat verot. Verokorotusten tai menojen leikkausten suosiminen vaihtelee maittain. Kehittyneet taloudet eroavat jo suuresti kulutus- tai verotustavoistaan. OECD-tiedostot havainnollistavat erot; Irlannin julkisyhteisöt käyttivät 25 prosenttia BKT: stä vuonna 2018, kun taas Yhdysvallat käytti 38 prosenttia ja Ranska 56 prosenttia. Ero on huikea. Nämä erot heijastavat epäilemättä joitain perusteellisia eroja poliittisissa instituutioissa ja kulttuurissa. Silti Irlannin on varmasti oltava helpompaa palauttaa verotuksen järkevyys nostamalla veroja kuin vähentämällä julkisia menoja, kun taas Ranskassa päinvastoin. Mitä tulee Yhdysvaltoihin, pandemia on paljastanut hyvinvointivaltionsa mätäiset alustat. Lähes puolella väestöstä on työhön sidottu sairausvakuutus. Sen sijaan, että universaali terveydenhuollon tulisi olla kaikkien perusoikeus. Työttömyysvakuutuksen aukot ja viivästykset korvausvaatimusten käsittelyssä ovat myös aiheuttaneet vaikeuksia.

Heikkojen, haavoittuvien ja epäonnistuneiden suojelemiseksi on tapahtunut useita muita epäonnistumisia. Yhdysvallat ei pysty käsittelemään näitä haasteita olemassa olevilla verovaroilla. Joten julkisten menojen on oltava nousussa vastaavien verojen suuremman korotuksen kanssa.
Uskon, että monet kehittyneet taloudet poistuvat pandemiasta perusteellisesti muuttuneiden poliittisten järjestelmien kanssa. Tällä viikolla melkein kolme miljoonaa amerikkalaista haki työttömyysetuuksia; rajoitusten alkamisen jälkeen kokonaismäärä on lähes 37 miljoonaa . Työttömyysaste todennäköisesti ylittää toukokuussa 20 prosenttia, vaikka viralliset luvut todennäköisesti aliarvioivatkin todellisia määriä. Työntekijöille, kotitalouksille ja yrityksille on syydetty valtavia resursseja. Mutta taloudellisen kivun taakka jakautuu erittäin epätasaisesti ja regressiivisesti. Yhdysvallat voi vihdoinkin olla valmis verojärjestelmänsä radikaaleihin muutoksiin, mukaan lukien progressiivisemmat tulo-, varallisuus- ja perintäverot.

Ennen pandemiaa tarkastelin Thomas Pikettyn magnum opusta – PÄÄOMA JA IDEOLOGIA . En silloin uskonut, että poliittinen ilmapiiri olisi valmis uudelleen jakamiselle ja edistyneemmälle vero- ja julkisten menojen järjestelmälle. Nykyään en ole niin varma.