Brittien sekamelska olisi naurettavaa ellei siihen liittyisi vaarallisia seurauksia. Yhdestä näkökulmasta ei Euroopan Unionin vaan Brittien saarten unionin kohtalosta kirjoittaa Philip Stephens, joka aloittaa kolumninsa ingressillä, jossa hän kertoo, että Boris Johnson on huudattanut itsensä Englannin kansallismielisten johtajaksi ja niinpä Stephens ennustaa:
Mitä kauemmin Boris Johnson on numerossa 10, sitä varmemmin Skotlanti itsenäistyy.
Johnsonilla on lainannut 1960 luvun USA:n republikaanien strategia yhdistettynä Donald Truphin populismiin:
Tekemällä Brexitistä taistelun ulkomaalaisia ja maahanmuuttoa vastaan, hän toivoo voittavansa vaalit saamalla tuekseen perinteisten labour-alueiden Euroopan vastaiset valkoisten työväenluokan äänestäjät. Meille on luvassa kampanja, joka saattaa saada jopa Trumpin punastumaan.
Vuoden 2016 kansanäänestyksen jälkeen luottamus politiikkaan on romahtanut. Sivilisoitu poliittinen keskustelu on hävinnyt. Demokratian keskeiset normit ja instituutiot – suvaitsevaisuus, vähemmistöjen näkemysten kunnioittaminen, oikeuslaitoksen ja virkamiesten puolueettomat roolit – ovat joutuneet jatkuvaan hyökkäykseen. Satunnaisista valheista on tullut suosittu ministerin valuutta.
Stephens näyttää olevan pessimisti eli hänen näkemyksensä on lähellä tällä palstalla lainatun Edward Lucen arvioita brittien kakistokratian eli kykenemättömien ja sopimattomien vallasta.
Yleisvaalit eivät ratkaise tätä. Enemmän kuin todennäköistä, että vaalit vievät uuden poliittisen umpikujan. Kestävän ratkaisun vähimmäisvaatimukset ovat jäsen Johnsonin erottaminen ja uusi kansanäänestys. Jossain vaiheessa tietysti EU-27 voi menettää kärsivällisyytensä. Olisi vaikea syyttää heitä.
Herra Johnson lupasi ottaa ”tilanteen hallintaansa”. Nyt hän on menettänyt hallintansa.