RUOTSIN valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583–1654) huokaisi pojalleen: ”Voi poikani, kun tietäisit, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.” Isä Oxenstierna rohkaisi kykyjään epäillyttä Johania, jonka tehtävänä oli edustaa Ruotsia rauhanneuvotteluissa vuonna 1648.
Money talks- puheet ovat arkipäivää. Nyt voisi todeta , että kun tietäisit, kuinka suurella rahalla meitä hallitaan. Ja tarkoitan, että asiasta on aavistus, mutta ei tarkempaa tietoa.
Simon Kuperin viikonvaihde essee FT:ssö antaa jonkinlaisen kuvan ja kertoo myös muutoksesta.
Tämä kuuluu hyvää tietää sarjaan, sillä näyttää siltä, että olemme tälle kehitykselle lähes yhtä voimattomia kuin Oxenstiernat 400 vuotta sitten:
Jokaisen, joka ajattelee oligarkeja tiukasti Neuvostoliiton jälkeisenä ilmiönä, tulee pohtia, että alkuperäinen määritelmä on peräisin Aristoteleelta, joka kirjoitti lähes 2400 vuotta sitten: ”Missä miehet hallitsevat rikkautensa perusteella, olipa heitä vähän tai paljon, se on oligarkia. ”
Oligarkit ovat ikuinen tyyppi, joka lisääntyy nyt maailmanlaajuisesti, niin lännessä kuin idässä. Monet heistä johtavat maita. Silti oligarkit ovat oudon alitutkittuja, sanoo David Lingelbach, joka yhdessä Valentina Rodríguez Guerran kanssa on kirjoittanut uuden kirjan, The Oligarchs’ Grip , joka muokkaa Aristoteleen määritelmää. Kirjoittajien mukaan oligarkki on ”joku, joka turvaa ja tuottaa vaurautta tai valtaa ja muuttaa sitten toisen toiseksi”.
Joten: mikä tekee oligarkin – varsinkin nykyään? Ensinnäkin oligarkit eivät ole pelkkiä tycooneja. Jälkimmäiset ovat rikkaita liikemiehiä, joilla ei ehkä ole poliittista valtaa. Lingelbach kertoi minulle, että Elon Musk muuttui tycoonista oligarkkiksi, kun hän osti Twitterin viime vuonna. Sosiaalinen mediayritys, jonka nimi on nyt X, muokkaa mielipiteitä tapahtumista Ukrainasta Israeliin – usein levittämällä valheita. Nykyään Lingelbach lisää: ”Musk on yksi viidestä tai kymmenestä maailmamme merkittävimmistä oligarkista.” Kirjassa erotetaan erityyppiset oligarkit.
Muskin kaltaiset ”bisnesoligarkit” muuttavat vaurauden poliittiseksi vallaksi, kun taas ”poliittiset oligarkit” toimivat toisin. Klassinen esimerkki jälkimmäisestä, kirjassa sanotaan, on Vladimir Putin, ”miljardööri, jolla on ydinaseita”. Oligarkkipresidenteillä on päätöksentekovalta, oligarkkivaikuttajat, kuten Rupert Murdoch, Charles Koch ja George Soros, asettavat esityslistoja, kun taas alustan omistajat, kuten Musk, Mark Zuckerberg ja Googlen Larry Page, ovat johdottaneet uudelleen aivoihimme virtaavat tietovirrat.
Demokratian puolustaminen puhumattakaan sen laajentamisesta on mahdottomalta tuntuva tehtävä. Kapitalismin kukistaminen oli 1800-luvun ideologiaa. Monet meistä vasemmistoon kuuluvista hylkäsimme ”alas lyökää koko vanha maailma”- ajatuksen ja lähdimme reformien tielle uskoen markkinoiden ja demokratian mahdollisuuksiin.
Nyt tämä on uhattuna sekä yksinvaltaisten mahtien Venäjä ja Kiina etunenässä yhtäällä ja toisaalla näiden mieliämme hallitsevien rahantekokoneiden toimesta toisaalla.
Vaatii päättäväisyyttä kamppailla näitä kahta ylivoimaista vastustaajaa vastaan.
Olemme goljattien puristuksessa.
Apostoli Paavali kirjoitti ihmisen tiedonintressistä ja ymmärtämisen kyvystä, ”nyt näemme kuin peilistä, mutta silloin (Jumalan luona) kasvoista kasvoihin.” Platon huomautti samasta asiasta yhteiskunnallisessa mielessä, kuinka demokratian vapaudet alkavat ennen pitkää kyllästyttää kaikkeen nautintoon puutuvia ihmisiä, ja he kääntyvät kyllästyneisyydessään uudenlaista meininkiä lupaavien, nousevien tyrannien lumoon.
Poliittinen historia ja siihen liittyvä etiikka tutkii ja kritisoi aina valtaa ja vallankäyttäjiä, vallan mekanismeja, mutta ei koskaan massojen typeryyttä, koska emme ole rehellisiä itsellemme. Historiallisesti kukaan meistä ei ole yksilönä millään tavoin merkittävä. Olemme osa itsekeskeisesti, ahneesti ja typerästi käyttäytyvää massaa, oman peilikuvamme palvovjia. Tähän perustuu jokaisen kulttuurin ja imperiumin nousu ja tuho. Siitä on kirjoittanut muutama mielenkiintoinen 1800- ja 1900-luvun kulttuurifilosofi. Heidän ohjelmallisia johtopäätöksiään ei ole tarpeen omaksua, mutta heidän terävät ja mielenkiintoiset havaintonsa kulttuurien vaiheista ovat aiheellisia ja merkittäviä.
Vältetään monologia, mutta pieni täsmennys.
Kulttuureilla ja poliittisilla järjestelmillä on myös kehitys- ja selviytymishistoriansa omien kehityskaariensa ja taantumisvaiheittensa sisällä. Poliittisesti humaaneimmin yhteiskuntia kannattelevat ajankohtaisen oikeudenmukaisuuden pragmatistiset teot. Niiden taustalla on ihmisen yhteiskunnallinen ymmärrys lähimmäisestä. Ei me olla typeryytemme vankeja, jos osoitamme voimakasta tahtoa.