- Vakaumuksellisena sosialidemokraattina olen sisäistänyt
sosialismin ja demokratian ihanteet… - SDP:n pitäisi pitää poliittisen toiminnan
lähtökohtana köyhän ja huonommassa asemassa olevan ihmisen auttamista ja
tukemista. Se on sosialidemokratian syvin olemus.
Matti Ahde muistelmissaan.
Matti Ahde nimittää
itseään vasemmistodemariksi ja pitää vähävaraista lapsuuttaan omaksutun linjan
lähtökohtana.
Kun olen saanut olla Matin johdateltavana eduskuntaryhmässä ja seurata hänen
linjaansa ja kun nyt luen hänen muistelmiaan, niin en sano vastaan, enkä
epäille, etteivätkö hänen sisällään asiat ole järjestyneet hänen kertomallaan
tavalla.
Ennen ideologiaan uppoutumista, muutama näkökohta kirjan annista:
Kirja on
tärkeä puolueemme muistelmakirjojen
sarjassa. Siinä on seikkaperäisesti piirretty kuvaa sosialidemokratian
kehityskaaresta viimeisen vajaan puolenvuosisadan ajalta. Luonnollisesti
näkökulma on paikka paikoin jopa ahtaasti ahdelainen. Ja tietenkin on niin,
että välillä rehellisyys joutuu ahtaalle törmätessään julkisivun vaatimusten
kanssa.
Päivälehden mies kirjassaan Janne Virkkunen Tamminiemen Pesänjakajien yksi kirjoittajista, käsitteli Kalevi Sorsan ja Mauno Koiviston välistä Urho Kekkosen loppuaikaan 1978-1981 ajoittuvaa kamppailua presidenttiehdokkuudesta. Hän epäili, että kisa oli kovempaa kuin ulos päin annettiin ymmärtää, mutta valitteli, ettei ole saanut siihen vahvistusta silloisesta Sdp:n sisäpiiristä. Eikä lisävalaistusta antanut Ahdekaan : Mitä kaikkea hän tiesi, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että kaikkea, mitä hän tiesi, sitä kaikkea hän ei kertonut.
Matti Ahde on perfektionisti. Hänen pitää osata vähän paremmin ja hänen pitää
tehdä hyvin kaikki se, mihin hän ryhtyy. Hän tuo useampaan otteeseen esiin kielitaidon
puutteensa. Puutteen korjaamiseen on ollut
halua, mutta ei aikaa ja mahdollisuutta, todistaa hän. Arvelen, että ongelma on
tuo täydellisyyteen pyrkiminen. Kun ei hetkessä pääse hyväksi eikä
täydellisyyteen ehkä koskaan, on parempi unohtaa koko asia. Tässä suhteessa
sähköasentaja Ahde on varatuomari Jukka Mikkolan hengenheimolainen.
Kirjasta voi vaistota, että Matin sisällä on ollut käynnissä sellainen
demonien kamppailu: kumpi on tärkeämpää tarkoituksenmukaisuus vai ideologia
taikka politiikka vai vihreä oksa.
Muiden silmin katsottuna Matti on menestynyt
aivan liian hyvin. Kateus on ollut hänelle kohtalokasta ja monessa kohdassa
väärämielistä. Huomiota on kiinnitetty ensisijaisesti luojan suomaan ulkoiseen
olemukseen ja luontevaan käyttäytymiseen, joka on voitu kuvata
mielisteleväksi. Helpoltahan on Matin
kulku ulkopuolisen silmin näyttänyt. Vähemmälle huomiolle on jäänyt Matin
ahkeruus ja velvollisuudentuntoisuus. Omaksumiskykykin on poikkeuksellisen kehittynyt.
Poliittinen hajuaisti on ollut tarkka. Hän on lajityyppinsä lahjakkain. Vahinko
oli, ettei hän ryhtynyt 1987 puheenjohtajaehdokkaaksi. Siinä hän kyvyilleen olisi
ollut käyttöä ja samalla olisi tullut testattua hän sopivuutensa itse olla ykkönen
eikä vain varma kakkonen.
Mutta sitten tuohon poliittiseen linjaan.
Sen määritys
tuntuu pinnalliselta. Ehkäpä siinä on sellaista selittelyä ja
hyväksyttävyyden hakua. Tuo köyhien ja vähempiosaisten auttaminen ja tukeminen
on melko helppohintaista ja aika vähän kertovaa. Tiedän, että tästä linjasta vakuuttavasti
puhuminen saa sydämen sykkimään. Köyhän asialla oleva on hyvä ihminen.
Mutta se ei ole oman kokemukseni ja oman puoluevalintani peruste. Epäilen, että
tässä Akselin ja Elinan sydämiä särkevä häävalssi vei ajatukset Pentinkulman
köyhien pariin. Se tarina on niin koskettava, että toimii vieläkin. Mutta
sosialidemkratia ei ole tyytynyt köyhien apuun – eihän siihen ollut alku aikoina
mahdollisuuttakaan – . Sosialidemokratia pyrki vapauttamaan ihmisen tuotantovälineen
osasta, sillä vapaan ihmisen uskottiin ja uskotaan edelleen pelastavan itsensä ja kanssatoverit
aineellisesta puutteesta ja turvattomuudesta.
En tässä nyt kulje historian polkua sosialistisen ajattelutavan ja markkinatalouden
muutoksesta enkä selitä, miten enemmistönä ollut köyhälistö on nyt vähemmistössä. Totean vain, että sosialidemokratian mahdollisuudet
myös köyhän auttamiseen on menetetty, jos profiloidumme hyväntekeväisyysjärjestöksi
ja unohdamme tuotannon ja koko hyvinvoinnin
perustana enemmistönä olevan
työtätekevän aktiiviväestön. Köyhän asiasta saarnaaminen on kaunista, mutta
siihen liittyy ongelmana se, että tämän päivän työtä tekevä ja Koskeloihin
nähden toisella tavalla raskautettu kokee sitä kuullessaan itsensä unohdetuksi.
Ja siitä ei hyvää ole seurannut, kuten olemme voineet havaita.
