Itsenäisyyden juhlavuonna vuonna koin kaksi kulttuurielämystä,
jotka liittyvät satavuotiseen historiaamme. Ne kertoivat miten maamme on
muuttunut ja kysyivät mihin sen pitäisi mennä.
Näytelmässä Erottaja 1917-1918
kerrotaan palvelijatar Ida Redsvenin kohtalokkaasti päättyvä tositarina
kansalaissodan ajalta. Siitä miten punainen valo syttyi Hakaniemen tornissa
27.1. ja mitä sitten tapahtui. Siitä miten yksittäisen ihmisen toiveet
oikeudesta ja unelmat vapaudesta murskautuvat historian pyörteissä. Näytelmän
havainto on, että kaikki halusivat parempaa ja kaikki kokivat kaikki olevansa
oikeassa. Ja miten kaikki alkoi
huutamisesta.
Mietin omaa isosisääni tuossa sodassa. Mietin äitini
kasvatusäitiä, joka Viipurissa tuona keväänä asettui ensin venäläisten jonoon,
josta hänet ohjasi pois tuttu valkoinen. Tuosta jonosta ammuttiin kaikki. Näytelmä
esitetään Helsingin Erottajalla aivan lähellä Smolnaa, jossa punaiset pitivät päämajaansa.
Nyt vastapäätä teatteria sijaitsee Perussuomalaisten puoluetoimisto.
Pisin matka Helsingissä vuonna 1918 oli matka
Pitkänsillan yli. Pisin matka nyky-Suomessa ei ole Utsjoelta Hankoon. Se on
kävely Rautatientorin poikki. Vaikka leirit on siivottu pois, ne ovat
henkisesti yhä läsnä.
***
Perjantaina 12 toukokuuta kiirehdin Temppeliaukion
kirkkoon. Siellä esiintyi juhlakonsertissaan sellisti Arto Noras ja hänen
oppilaitaan kolmessa polvessa.
Temppeliaukiota rakennettiin tasan 50 vuotta 1918
tapahtumien jälkeen. Tuolloin Woodstockissa laulettiin ja Prahan keväässä
tavoiteltiin vapautta. Tuona aikana Suomi kasvoi kohisten, oli tulevaisuususkoa
ja projektina hyvinvointivaltio. Kirkon on katossa kuparinen auringonkehrä,
jota saavutaan katsomaan ympäri maailmaa.
Kirkossa istuu ikään kuin osana peruskalliota. Ympärillä
pilkottavat 1920-luvun vuosina rakennetut Töölön talot. Mietin niiden
muurareita, joita saapui ympäri Suomea ja ehkä jäi tekemään vielä Sirenin
Arkadianmäen.
Kuulimme Straussin neljästä viimeisestä laulusta viimeisen.
Nuo laulut jäivät säveltäjän viimeiseksi työksi 1948 ja ovat täynnä kaipausta
menneeseen sotaa edeltäneeseen aikakauteen. Musiikissakin kuului suomalainen
ihme. Maailmanluokan klassinen koulutus kohtasi musiikin muualta. Mietin
Suomea. Miten se oli rakennettu ja mitä siitä aiomme tehdä.
Viimeinen lauluista Beim Schlafengehen – Nukkumaan
mennessä loppuu ”kahleeton sielu vapain siiveniskuin nousee.. ..elääkseen tuhansin tavoin Tullessamme ulos konsertista meidät saavutti
uutinen presidentti Mauno Koiviston kuolemasta. Straussin myötä aikakausi vaihtui ja
romantiikka hiipui pois. Jotakin samaa minä koin Koiviston poismenon myötä. Yhtenäiskulttuurin
aika oli ohi.
***
Iida Redsvenin hahmo kertoo näytelmän lopussa. ”En
pelkää. Ajattelen sitä mitä olisi voinut olla. Ei se niin kovin paljoa ole.” Hän
unelmoi ennen lopullista: ”Meri kimaltelee. Olemme vapaita niin kuin ihmiset
ovat.”
Vaikka maa moninaistuu ja kulttuuri muuttuu, niin
Koiviston perintö kertoo meille, jotka pyrimme sitä hoitamaan, että vain siitä mikä
on totta voi tulla jotakin suurta. Vain se mikä on oikein, kestää. Vuonna 2018
on etsittävä alhaisimman yhteisen nimittäjän, tai erottajan, sijaan taas
yhdistäjää.
Vuosisata Iidan jälkeen 2018 meidän tehtävämme ei sytytä valoa
torneihin, vaan suomalaisten sisälle. Eikä se pala vain punaisena,
sinivalkoisena tai kutsu suomalaisia ottamaan puoliaan. Se palaa kaikissa
sateenkaaren väreissä ja kutsuu pois leireistä yhteen aaltoon jossa ihmiset ovat,
niin vapaita niin kuin ihmiset ovat.
