Juhlapuhe Naantalin yhteiskoulun 100-vuotisjuhlassa
31.10.2015
Keijo Virtanen, Professori ja rehtori emeritus
Kerrotaan, että Suomen ja Ruotsin opetusministerien
keskustelussa 1990-luvun alussa Ruotsin ministeri ilmoitti maansa tavoittelevan
vuosikymmenen loppuun mennessä maailman parhaan koulutusjärjestelmän asemaa.
Suomalainen kollega vastasi olevansa vaatimattomampi. Hän sanoi, että Suomen
tavoitteeksi riittää Ruotsin päihittäminen. Näin tapahtuikin. Kun Taloudellisen
yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n ensimmäinen PISA-tutkimus (2000)
joulukuussa 2001 julkaistiin, suomalainen koulutusjärjestelmä ja sen tulokset
nousivat kertaheitolla maailman huipulle. Peruskoulun synnystä 1970-luvun
alusta lähtien esitetty kotimainen kritiikki päättyi samalla kuin seinään. Viime
vuosikymmenen ajan koululaitoksemme oli Nokian ohella aivan keskeinen osa
Suomen ns. kansainvälistä maabrändiä.
*
Juhlimme tänä vuonna ja tässä tilaisuudessa Naantalin
yhteiskoulun ja sen perillisten 100-vuotista taivalta. Kertomus alkaa vuodesta
1915, jolloin Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa ja elettiin ensimmäisen
maailmansodan alkuvaihetta. Koulun toiminta alkoi kahden opettajan ja 17 oppilaan
voimin. Koulun perustajat edustivat jo uutta kansalaisyhteiskuntaa, jonka
näkyvimpänä virstanpylväänä oli ollut säätyvaltiopäivien korvaaminen vuonna
1906 yksikamarisella eduskunnalla sekä yleisellä ja yhtäläisellä
äänioikeudella. Käsitys suomalaisuudesta ja Suomesta selkiytyi edelleen
vuodesta 1917 alkaen: itsenäisellä valtiolla oli tarkoin määritellyt rajat,
joiden sisällä asuivat oikeuksistaan tietoiset ja niitä peräävät kansalaiset.
Se aika on kaukana. Mutta toisaalta – olen itsekin yhdessä
luokkatoverieni kanssa ollut eri tavoin kiinnittyneenä kouluumme yli puolet
tuosta 100 vuoden ajasta. Aloitimme yhteiskoulun käynnin 59 vuotta sitten
vuonna 1956 tuossa tien toisella puolella olevassa upouudessa
koulurakennuksessa, emmekä ole siitä
irtautuneet tähän päivään mennessä.
Naantalin yhteiskoulun nousu alkoi toisen maailmansodan
päätyttyä vuonna 1949, jolloin koulu sai pitkään havittelemansa oikeuden
lukioluokkien perustamiseen. Se merkitsi ratkaisevaa muutosta koulun oppilaiden
tulevaisuudelle. Kun ensimmäiset ylioppilaat valmistuivat kolme vuotta
myöhemmin, heillä oli mahdollisuus jatkaa opintojaan miten pitkälle tahansa
suoraan Naantalin yhteiskoulusta. Lukioluokkien saaminen oli omiaan kasvattamaan
koulun oppilasmäärää ja luonnollisesti
se, että suuret ikäluokat (vuosina 1945-1950 syntyneet) aloittivat
koulutiensä. Samaan aikaan Naantali kohosi maan vauraimpiin kuuluvaksi
teollisuuskeskukseksi. Kaupungin asukasmäärä kasvoi nopeasti – eikä pelkästään
kaupungin ja maalaiskunnan yhdistymisen myötä (vuoden 1964 alusta).
Elintaso alkoi kohota ja luokkaerotkin tasoittua. Tätä kehitystä
oli ennakoinut jo suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentumisen alku
1930-luvulla. Maan siihen asti laajapohjaisin, ns. punamultahallitus syntyi
vuonna 1937 A. K. Cajanderin johdolla. Se aloitti laajan sosiaalireformien
sarjan ja vahvisti osaltaan kansallisen yhtenäisyyden muodostumista toisen
maailmansodan syttyessä.
Naantalin yhteiskoulu oli yksityinen oppikoulu, jonka
lukukausimaksut ja koulutarvikkeet olivat huomattava menoerä monissa perheissä.
Suurelle osalle oppikoululaisista koulun sijainti lähellä kotia oli sen
käymisen edellytys. Vuonna 1950 vain neljännes 11-vuotiaista pääsi oppikouluun, kun nyt yli
90 % jatkaa yhdeksänvuotisen peruskoulun jälkeen välittömästi lukioissa tai
ammatillisissa oppilaitoksissa. Mutta me olemme kiitollisia sekä koulullemme ja
sen opettajille että kotipaikkakunnillemme, että saimme mahdollisuuden
oppikouluopintoihin sodan jälkeisessä epävarmassa tilanteessa.
Yhteiskoulumme ei yksityisenä kouluna ollut sitä paitsi
poikkeus – päinvastoin. Kun Suomessa oli vuonna 1950 kaikkiaan 338 oppikoulua,
valtio vastasi vain 103 oppikoulusta ja kunnat 18:sta. Loput 217 oppikoulua,
noin kaksi kolmasosaa, olivat yksityisiä mutta saivat valtionapua.
*
Voi sanoa, että koko kansakuntamme yhteiseksi tavoitteeksi
muotoutui 1950-luvun kuluessa aiempaa paremmin koulutettu väestö, jotta Suomi
voisi nousta nopeasti teollistuessaan tunnustetuksi läntiseksi demokratiaksi ja
taloudeltaan kilpailukykyiseksi valtioksi. Näin tapahtuikin. Mutta vaikka
lasten ja nuorten koulutusmahdollisuudet olivat huomattavasti laajentuneet
1950- ja 1960-luvuilla, vasta peruskoulujärjestelmään siirtyminen vuosina
1972-1977 takasi yhdenvertaiset mahdollisuudet kouluttautumiseen. Siitä lähtien
ensimmäiset yhdeksän kouluvuotta ovat olleet kaikille yhteisiä, ja lukio on
eriytetty osaksi keskiasteen koulutusta. Naantalissa peruskoulu aloitti vuonna
1976, jolloin yhteiskoulu jakautui Maijamäen
yläasteeksi ja Naantalin lukioksi. Suopellon yläaste aloitti vuonna 1997.
Vaikka uuden peruskoulun pelättiin tasapäistävän oppilaat ja
opetustulokset, viimeistään kansainvälinen tunnustus osoitti uudistuksen
menestystarinaksi, suorastaan suomalaisen sivistyksen ytimeksi. Kritiikki oli
kiteytynyt näkemykseen, että jos kaikki ajattelevat samalla tavalla, kukaan ei
ajattele paljon. Peruskoulun tehtävä on kieltämättä antaa kaikille yhtäläinen
oppimisen perusta, mutta samalla edellytykset miten korkeatasoiseen
koulutukseen tahansa ja eväät oman lahjakkuuden löytämiseen.
Naantalissa yhteiskoulu tuli kaupungin haltuun jo kolme
vuotta ennen peruskouluun siirtymistä, siis vuonna 1973. Tähän
satavuotisjuhlaan liittyvässä uunituoreessa, pääosin Senja Evestin ja Timo
Havian laatimassa koulumme historiassa Loistakaa tähtinä maailmassa – 100
vuotta Naantalin yhteiskoulusta peruskouluun ja lukioon kerrotaan
monipuolisesti, miten ylästeen/yläkoulun
ja lukion oppisisältöjä ja -metodeja on jatkuvasti kehitetty
kansallisten linjausten pohjalta. Peruskoulun myötä myös lukio-opetus laajeni
nopeasti. Yhä useammat nuoret halusivat vanhempiensa kannustamina jatkaa
opintojaan yleisen oppivelvollisuuden päättymisen jälkeen. Naantalissa
siirryttiin asteittain kurssimuotoiseen lukioon vuodesta 1982 lähtien. Tämä
muutos, jossa kouluvuosi jakaantui viiteen jaksoon siihenastisten kahden
lukukauden sijaan, antoi koululle mahdollisuuden järjestää opetus
mahdollisimman joustavasti. 1990-luvun puolivälissä otettiin seuraava askel,
vaiheittainen siirtyminen luokattomaan lukiojärjestelmään.
*
Kuten alussa viittasin, PISA-selvitykset (vuosina 2000, 2003
ja 2006) saivat aikaan sen, että viime vuosikymmenen aikana suomalaisesta
koulujärjestelmästä on kirjoitettu ja siitä on oltu kiinnostuneita enemmän kuin
minkään muun maan kouluista. Menestyksen tekijöinä on pidetty tasa-arvoisia
koulutusmahdollisuuksia, opettajien ammatin arvostusta ja heidän korkeatasoista
yliopistokoulutustaan, oikeanlaista suhdetta ns. tulosvastuuseen, kansalaisten
luottamusta koululaitosta kohtaan sekä koulujärjestelmämme pitkäjänteistä
johtamista. Se, mikä erotti meidät muista maista, oli korostunut nojautuminen
opettajien ja oppilaiden yhteistyöhön, keskinäiseen luottamukseen ja
arviointien mahdollistamiin kehittämissuuntiin. Monissa muissa maissa
vahvistettiin markkinahenkistä koulujen kilpailua, opetuksen ulkopuolista
kontrollia ja oppilaiden jatkuvaa testaamista.
On mielenkiintoista havaita, että kun vuosien 2009 ja 2012
PISA-tutkimukset näyttivät pientä laskua suomalaisten suorituksissa, on nyt
nähtävissä merkkejä samantyyppisestä kritiikistä koulujärjestelmäämme kohtaan
kuin peruskoulun ensimmäisinä vuosikymmeninä ennen ensimmäisen PISA-tutkimuksen
(2000) julkituloa. Tosin Suomi on edelleen Kanadan, Japanin ja Etelä-Korean
seurassa korkeimpien oppimistuloksien tuottajana oppilaan yhteiskunnallisesta
asemasta riippumatta.
Koulumme juhlavuotena kysymyksiä koulujärjestelmän
kehittämisestä on kuitenkin kieltämättä ilmassa. Jonkin verran ja varmaan
perustellusti on kiinnitetty huomiota siihen, että suuren PISA-menestyksen
vuosina viranomaiset eivät halunneet tai uskaltaneet muuttaa juuri mitään,
toisin sanoen jatkaa erinomaiseksi arvioidun järjestelmämme kehittämistä. Tämä
on ollut inhimillistä tilanteessa, jossa esimerkiksi miljoonalevikkinen yhdysvaltalaislehti
Newsweek julkaisi vuosituhannen
vaihteessa artikkelin otsikolla Tulevaisuus on Suomen tai kun eri puolilta
maailmaa tulvineet ulkomaalaiset koulutusdelegaatiot vierailivat Suomessa.
Kansainvälisten koulujärjestelmien asiantuntija, professori
Pasi Sahlberg on äskettäin kirjoittanut, että niin yllättävältä kuin
kuulostaakin, suomalaiset eivät ole olleet PISA-tuloksista niin innostuneita
kuin ulkomailla kuvitellaan. Hän toteaa, että Suomessa on nyt herätty
itsekriittisyyteen ja kehittämishakuisuuteen paistatteluvuosien jälkeen.
Kehittämislinjaukset ovat tosin vielä kesken ja hahmottumassa. Lähivuosina
tulemmekin näkemään, miten esimerkiksi ensi vuonna käyttöön otettava
peruskoulun uusi opetussuunnitelma tulee muuttamaan opettamista ja oppimista. Suurena
vaarana ovat koulutukseen jo tehdyt ja suunnitteilla olevat
resurssileikkaukset.
Lisäksi tämän päivän todellisuutta on se, minkä totesin
Naantalin yhteiskoulun 75-vuotisjuhlassa 1990-luvun alussa: ”Koulu on aivan
ilmeisesti kohtaamassa uusia vaatimuksia juuri nyt, kun Suomikin on viimeisten
joukossa kokemassa siirtolais- ja pakolaisongelman. Kun luokissa
lähitulevaisuudessa istuu kieli- ja muiden sopeutumisvaikeuksiensa kanssa
kamppailevia muualta tulleita lapsia ja nuoria, koulu kohtaa uuden
kansainvälisyyden. Monikulttuuristen maiden kokemukset voivat johdattaa meidät
kuitenkin optimistisiin ajatuksiin: uudet vaikutteet kuljettavat meidät kohti
vähemmän standardoitua yhteiskuntaa ja pakottavat meidät ymmärtämään eri
kulttuureja ja etnisiä ryhmiä entistä paremmin.” Minun ei tarvitse päivittää
tätä neljännesvuosisata sitten pitämäni puheen kohtaa muuta kuin siltä osin,
että viime viikkojen tapahtumat ovat todella mullistaneet jokapäiväisen todellisuutemme.
*
Naantalin yhteiskoulun ja sen seuraajien satavuotinen taival
on kertomus tuhansista tarinoista – sekä oppilaiden että opettajien. On hienoa,
että koulumme vaiheita käsittelevä historiateos on juuri nyt valmistunut.
Kirjallisen ja kuvallisen aineiston (kuvien käsittelyssä Rolf Sara on tehnyt
suuren työn) ohella tekijät ovat hyödyntäneet koulua käyneiden muistitietoa
lähes koko satavuotiskauden ajalta. Legendaarinen pilapiirtäjä Kari Suomalainen
valaisi kerran hauskasti jotain kiistakysymystä piirroksessaan ja sen
tekstissä: lähihistorian kirjoittaminen on vaikeaa, koska joukossamme on vielä
niitä, jotka muistavat. Tässä uudessa kirjassa muistajista on ollut pelkästään
iloa ja hyötyä koulun vaiheiden kirjaajina ja tekstin elävöittäjinä. Tämän
240-sivuisen teoksen voi jokainen hankkia vaikka jo tämän juhlapäivän aikana.
Näkemykseni on, että koulumme menestyksessä Naantalin
pienuus ja idyllisyys sekä koulumme kotoisuus saivat aikanaan yhdessä aikaan
läpi koko elämän jatkuvan yhteisöllisyyden tunteen. Tietenkin siihen tunteeseen
sisältyy myös nostalgisuutta. Oli tärkeää olla naantalilainen ja on vieläkin.
Naantali on tietenkin kasvaessaan muuttunut, mutta varmaan sitä voi edelleen
luonnehtia hyväksi ja turvalliseksi miljööksi elää. Ennen pienessä yhteisössä
kaikki tunsivat toisensa – niin vanhemmat kuin lapsetkin. Ehkä enää ei ole
aivan niin, mutta koulu on edelleen se instituutio, joka sitoo sukupolvet
toisiinsa.
Koulutus ja uuden oppiminen jatkuvat läpi koko elämän, mutta
koululaitoksen etuoikeus on siinä, että se toimii aina nuorten maailmassa ja
ehdoilla. Siksi on aivan olennaista, että suomalaisen koulutusjärjestelmän nyt
käynnissä olevia uudistamisprosesseja viedään eteenpäin ottamalla painokkaasti
huomioon viime vuosikymmenten hyvät kokemukset ja sisällöt. Tämä voi
parhaimmillaan opettaa meitä kaikkia ajattelemaan ja tekemään asioita uudella
tavalla. Meidän oman koulumme menestys on nyt ja tulevaisuudessa olennaisen tärkeää
paitsi oppilaille ja opettajille myös Naantalin ja naantalilaisten sekä sitä
kautta koko suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnille ja yleensä hyvälle
elämälle.
Samalla, kun minulla on kunnia onnitella satavuotista
kouluamme ja siinä merkittävästi vaikuttaneita, toivotan entisten oppilaiden
puolesta menestystä myös tuleville taipaleille
