Tietä käyden tien on vanki, runoili Aaro Hellaakoski ja jatkoi, että vapaa on vain umpihanki.
Soutamisessa on vähän umpihangen ominaisuutta. Siinä rajoittavaa vapautta tuulet
ja voimat, joskus veneet ja onget. Irtaantumisen
tunne on konkreettinen. Ja mielenliikkeet sitten määräävät lopun.
Hitaasti kiiruhtava ehti nähdä melko paljon. Sanotaan, että veden liikettä ja
tulta jaksaa katsoa. Mutta vähän samoin on kallioiden, rantojen ja laajemmankin
maiseman suhteen. Lappalaisten kalliota olen katsellut veneestä ja muualta
pitkälti yli 60 vuoden ajan. Vielä en ole kyllästynyt. Nyt juuri Krapinnokan
kohdalla mietiskelin, mistä erilaisuus johtuu ja tulin yksinkertaiseen johtopäätökseen,
että se on auringon tulokulma. Siis suuri luontomme värittää iloksemme samoja
paikkoja eri sävyihin.
Tietenkin vielä suurempi on iloksemme annettu
vuodenaikojen vaihtelu. Taas ensi keväänä, jos merelle pääsee, näkee ihan uuden
maailman. Mutta niin harmaana syksynä näkyvät vanhatkin tutut maisema uusissa
muodoissa silmäyksen sattuman hetken värittämänä.
Ei tarvitse nousta korkeammalla eikä tarvitse kulkea nopeammin eikä tarvitse
päästä pidemmälle. Kyllä tässä on yllin kyllin.
Eikä soutaminen ole mitään vakavaa pohdintaa. Hullujakin ajatuksia tulee mieleen, joskus suorastaan suuruudenhulluja, jopa niinkin voi käydä, että suorastaan stubbittaa ja se saa selfien nauramaan.
