Solmu Valavirta 29.7.1933 – 6.3.2021
6.3.2021 tuli suruviesti –
Solmu sairasti useita vuosia monia sairauksia, mutta harvoin niitä mainiten. Jos asia tuli puheeksi, Solmu käänsi asian huumoriksi. Huumorilla hän selvitti vaikeatkin asiat. Tuon taidon hän säilytti loppuun saakka.
Lapsuutensa Solmu vietti Turussa, missä oli syntynytkin. Perheen mukana Solmukin muutti Naantaliin sotavuosien jälkeen, kävi Naantalin Yhteiskoulua 5 luokkaa ja siirtyi työelämään. Kesätöissä hän oli vanhassa kylpylässä savipoikana, postinkantajanakin toisia tuuraamassa ja leipomon pullapoikana. Pitkän työsarkansa hän kuitenkin teki Rakennus-Ruolan varastonhoitajana. Solmu aloitti Naantalissa niin sanotun Aravatalon työmaalla, joka oli Ruolan ensimmäinen isompi urakka. Solmulle kertyi moninaisia luottotöitä isäntiensä mökeillä ja autoissa.
Koulukavereina hänellä oli poikia, joiden tempauksista Solmu kertoili hurjiakin juttuja. Yhtä pitivät loppuun saakka, luokkakokouksissa tavaten.
Koulussa Solmu sai kosketuksen torvisoittoon opettajansa ”Jöllin” eli kanttori Viirtomaan johdolla. Useita vuosia hän jatkoi tätä soittamista Turun Työväenyhdistyksen Soittokunnassa. Harjoituksillaan Solmu ilahdutti muita saman yhtiön asukkaita reippailla marssisävelillä. Samoin kesämökillään hän sai järvelle soutelijoita, jotka veneissään kuuntelivat ulkoilmakonserttia.
Tuo mainittu mökki olikin Solmulle rakas paikka. Hän vietti siellä mielellään aikaansa, vaikka yksin. Tontti oli isän kotiseutua ja pitkään lähellä asui myös setä. ”Kuorsu” on tuon paikan nimi, jonka lähisuku hyvin tuntee. Alkujaan tontilla oli verkkovaja, mutta hiljalleen sinne muodostui viihtyisä oleskelupaikka, joka oli aina kaipaamassa työhön tekijäänsä. Mökillä lähisukulaisetkin viihtyivät ja kesäiset syntymäpäivät vietettiinkin usein siellä. Sairaus kun tuotti vaikeuksia, niin joskus kysyttiin, lähtisikö Solmu mökille. Vastaus oli heti selvä: ”Koska lähdetään?”
Valokuvauskin sai harrastajan Solmusta. Naantalin Näppäilijät oli aikansa kuvausta harrastavan seuran nimi. Solmu kuitenkin puhui, tapansa mukaan, ”Naantalin Näpistelijöistä.”
Kun tuli tarve lämpimistä villasukista, Solmu kutoi itselleen sellaiset. Muotiin tulivat myös seinäryijyt, jotkut pitivät niitä kalliina, mutta Solmu meni kauppaan, osti langat ja solmi seinälle hienon ryijyn. Nautinnollisia olivat hetket, jotka Solmu kehitti: leipoi sekaleipää ja jakoi sitä sukulaisille ja hyville ystävilleen.
Mieleeni ovat painuneet hienot muistot meidän yhteisestä Lapin matkastamme. Solmua kiinnosti kaikkien kertoma Lapin kärpäsen purema. ”Hyttysistä mä olin tietoinen, mutta kärpäset?” Niin yhdessä päätettiin mennä niihin tutustumaan. Kuvakertomus on tehtynä, mutta liian pitkä esitettäväksi. Matka menikin hyvin ja tutustuttiin moniin kirkonkyliin ja rannikkokaupunkeihin. Olihan joitain harmejakin, kun kuskin penkki irtosi lattiasta, mutta sekin saatiin Urheiluliiton hiihtomajalla korjatuksi. Harmit kuitenkin on unohdettu, mutta muistiin ovat jääneet ne hiljaiset hetket, jotka puhumattomina vietimme autossa. Näkymänä oli Jäämeri, Norjan rannikolla. Lopuksi ennen eteenpäin lähtöä Solmu sanoi: ”Kunnioitus tuolle on annettava”. Kotimaan puolella taas pysähdyttiin, kun oltiin jonkun tunturin laella. Näkymät olivat laajat ja kaukana toisen tunturin rinteellä nousi savu pienen pirtin piipusta. Solmu totesi hiljaisella äänellä: ”Tuonkin asukkaan kanssa olemme tasa-arvoisessa asemassa.”
Pariviikkoiseksi suunniteltu matka tehtiin yhdeksässä päivässä ja siihen oli kotiväelle kertomuksen alkuna: ”Matkalla ol vain kaksi sadetta, toinen kesti 5 päivää ja toinen vain neljä. Hyttysistä eikä kärpäsistä ole mainittavaa.”
Kelpasi tällaisen miehen kanssa olla lankona – apu oli aina saatavissa, ennen kuin kerkesi edes kysyä. Me sukulaiset ja ystäväsi jäimme kaipaamaan sinua, Solmu, Pappa, Isopappa! Muistosi elää!
Muistot kirjasi Raimo Leino.
