Mikko Rönnholm: Matti Hannikaisen SDP:n historia 5 – Nuoren naantalilaisen vinkkelistä

Vanhat viisaat ovat sanoneet: ”­Tarkasta ­historia, jos aiot luoda tulevaa” ja ”Mitä ­pidemmälle taakse osaat katsoa, sitä kauemmas eteenpäin pystyt näkemään”.

Lainaus on perusinsinöörinpakinasta, mutta ei silti huono.

Toinen lähtökohta on kannattaa yleistä tieto ja omaa kokemusta käsitellä rinnakkain, lomittain tai miten vain, mutta kannattaa silläkin uhalla, että muistaa väärin tai että paljastaa itseään.

Näistä lähtökohdista kirjoitan Matti Hannikaisen SDP:n historia 5 (1957-1975) kirjasta: Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio.

 Urho Kekkonen 151 – K.A. Fagerholm 149

Niinpä aloitan tämän jakson muistelemalla 1956 presidentin vaaleja. Vaali oli jännittävä tapahtuma. Meillä elettiin mukana; etukäteisessä spekuloinnissa äitini arveli, että SDP:n ehdokkaan ruotsinkielisen  K.A.Fagerholmin on vaikea saada porvarillisia kannattajia koulutuksen puutteen vuoksi. Siksi hän epäili/toivoi, että Väinö Tanner voisi olla musta hevonen.
Fagerholmilla on levä selkä, muta takana ovat neuvostovihamieliset voimat, muistan äitini jo silloin valistaneen uhkaavista neuvostoasenteista – sama tieto löytyi Hannikaisenkin kirjasta.
Yksi paikallisanekdoottikin sopii:

Parturi Aura Heinonen sanoi isälle, että kai hänen parturina pitää Fagerholmia entistä parturia äänestää. Ja isä tokaisi: ”Ja myy viina kans” Taisi K.A: lta ääni jäädä suoraan saamatta.

Väinö Tanner oli demokratian ja isänmaan sankari

Koulussakin, jossa historiaa ja yhteiskuntaopin hyvän opettajan Raakel Ali-Melkkilän näkemys oli mannerheimilaista paitsi, että sotasyyllisyysasiassa Tanner mainittiin erikseen väärin kohdeltuna.
Eikä mainitsematta jätetty, että oikeusministeri Urho Kekkonen oli aktiivinen syytteiden ajamisessa ja taidettiinpa suositella Yrjö Soinin  kirjaa: Kuin Pietari hiilivalkealla

Kotona oli myös tieto, että Tannerit Linda ja Väinö vaikuttivat Nesteen jalostamon perustamiseen.

Insinööripojasta Mikko Tannerista tuli Naantalin jalostamonisännöitsijä, niin Tannerit olivat suosiossamme myös paikallisesti Naantalin suurimmasta onnenpotkusta. Isäni olikin 70-vuotispäivänään 1968 otetun tyytyväinen, kun Mikko Tanner kävi häntä onnittelemassa.

Sotaveteraanit vaikuttavat.

Työväentaloa remontoitiin vuosina1957 -1958. Isällä oli sydän vaivoja ja hänen sijallaan osallistuin yksinkertaisiin töihin kuten purkamiseen, ja muihin jänniin tai helpompiin  hanttihommiin.
Kahvipaussit olivat parhaita ja siellä puhuttiin Junnu Vainiota mukaillen miesten vuoron juttuja ja tietenkin politiikkaa:
Nylanderin Papu, Salmikiven Jorkka, Luotosen veljekset Apa ja Eki, Tarkin Lari, Laaksosen Ville ja Turusen Ville  olivat sotaveteraaneja.
TUL:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri Leskisen Väiski oli tähti ja Paasion Rafua pidettiin kylmänä veteraaniasialle.

Koulukavereitteni isä Lasse Kangas oli päästä läpiammuttu ja ihmeen tavalla pelastunut; se oli kova juttu.
Sotaveteraani Lasse Kankaan  riidanalainen kaupunginjohtajan virasta erottaminen päättyi siihen, että oikeuskansleri Olavi Honka   vetosi Korkeimpaan Oikeuteen asian uudelleen käsittelemiseksi. Oikeistolainen Honka oli mielestämme oikeuden mies.

Puolueriita hämmensi

Kotona isä oli kovin pettynyt siihen, että 1930-luvulla rohkea metalliliitolainen Emil Skog lähti röyhkeän Aarre Simosen kelkkaan.
Väinö Leskinen oli kotona epäilyttävä myös elämän  tapojensa vuoksi. Kansanedustaja Urho Kulovaara,  poikkesi Naantalissa ollessaan vielä TPSL:n jäsenenä meillä. Jotenkin mieleen on jäänyt, että hänet oli houkuteltu 70-vuotiaana ikämiehenä hajaannukseen mukaan. Esko poika tuli Kekkosen nimittämänä maaherraksi vuonna 1957.

Näistä taustatekijöistä muodostui jo varhain asenne, jossa Väinö Tanner oli maan pelastaja ja Urho Kekkonen oli epäilyttävä pyrkyri.

Tähän näkemykseen sain myöhemmin vahvistusta, kun kuulin suoraan maalaisliiton vahvalta mieheltä maanviljelysneuvos pellervolaisen talousryhmän vahavalta mieheltä Einari Karvetilta, että hänen ja Kekkosen väli menivät poikki Raision Tehtaiden vaalirahajupakan takia. Tämä oli merkittävää siksi, että Karvetti oli Kekkosen luottomies jopa niin, että Karvetin kotona  Tannerin puheenjohtajaksi valinnan jälkeen vuonna  1957  Urho Kekkonen tapasi Emil Skogin ilmeisesti tulevaisuuden askelmerkkien eli puolueen hajottamisen  merkeissä.

Kekkonen vahvistaa asemiaan ja pelaa venäläisten kanssa.

Historian kirja kertoo, että Tanner pyrki sovittelemaan puolueen riidoissa. Mutta hänen onnistumistaan vastaan oli Kekkonen ja Neuvostoliitto. Nämä tekijät ohjasivat politiikka johtaen siihen, että yöpakkasten seurauksena SDP:n ja Kokoomuksen yhteistyö tehtiin mahdottomaksi aina vuoteen 1987 asti.
Tämä taas teki Maalaisliitto – Keskustasta käytännössä itseoikeutetun hallituspuolueen.

Maalaisliiton vahva asema ja sodan jälkeinen asutuspolitiikka johtivat siihen, että Suomessa siirryttiin maatalousvaltaisesta elinkeinorakenteesta palveluvetoiseen yhteiskuntaan siten, että teollisuus ei koskaan ollut suurin toimiala työvoimaosuudella mitattuna. (Katso kuva).

Tätä poikkeuksellista suomalista kehityskulkua piti merkittävänä Erno Lehtinen kirjan antia arvioidessaan.

Naantalin Nesteen öljyjalostamon perustaminen oli näissä olosuhteissa ihme, joka syntyi  maalisliiton ja SDP:n kauppana, jonka ansioista Kekkonen pääsi pääministerin paikalta kandideeraamaan vuoden 1956  presidentin vaaleihin.

Olavi Honka oli varmaan hyvä mies, mutta huono ehdokas.

Naantalilaiset demarit sietivät Olavi Honkaa paikallista syitten takia. Muutoin hän oli vieras, eikä hänestä väkisin saatu kansan miestä. Ja niin siinä kävi, että Honka-liiton muut porvarilliset osapuolet loikkivat rintamasta pakoon, kun Hongan tappio näytti varmalta.
Tästä pelkuruudesta me muistutimme porvareita keskustelun poliittisesta luotettavuudesta. kääntyessä   pitämällä heitä pelkureina.

Ymmärrän nyt, vaikka en silloin, että tällainen uhkapeli oli harkitsematonta omien voimien yliarviointia  ja seuraukset oivat kohtuuttomat. Mutta oli siitä hyötyäkin, sillä SDP:n nöyryytys koettiin liialliseksi ja niin sitten kannatus alkoi nousta Paasion tultua puolueen johtajaksi.

Naantalissa käänne tapahtui vuonna 1963

Hieman paradoksaalista on, että ensimmäinen näkyvä merkki sosialidemokraattien noususta koettiin Naantalissa vuonna 1963 maaliskunnan ja kaupungin liittymisvaaleissa. Paradoksaalista siksi, että selvän voiton yhtenä tekijän oli erotetun entisen kaupunginjohtajan Lasse Kankaan hyvä äänimäärä.  Siinä taisi tulla apua porvarillisiltakin äänestäjiltä eikä niinkään kyse ollut parista piirusta vasemmalle menemisestä. Tietenkin paikallisilla ja tasavallan hallituksella oli omat ansionsa muiden puolueiden epäsuosiolle.

Kekkosvastaisuus säteili vuoden 1966 vaaleihin

Vuoden 1966 eduskuntavaalien merkityksestä on aiheellisesti puhuttu paljon. Maahan tuli vasemmistoenemmistö, joka muodostui – tämä on oma arvioni- merkittävältä osalta siitä, että SDP sai kekkosvastaisilta porvariäänestäjiltä tukea. Heikko signaali ja tutkimaton tulkinta perustuu omaan kokemukseen varusmiesajalta. Merisotakoulun tiloissa ollut Tykistökoulun yksikkö oli innokas keskustelujen järjestäjä. Politiikkaa puhuttiin sotkussa ja tuvissa jopa muiden unia häiriten.
Virallisesti aiheina olivat maanpuolustus ja maailman tilanne.

 

Kuvassa: Upseerikehon paneelista, jossa vierelläni majuri Jaakko Valtanen tuleva puolustusvoimien komentaja, maisteri Pekka J. Korvenheimo. (Korvenheimo tuurasi estynyttä Paavo Lipposta)

 

 

Voiton huuma häviää talousvaikeuksiin ja Kekkosen tukemiseen

Vaalien jälkeen muodostettiin Rafael Paasion punamultahallitus, joka tasapainotti taloutta ja käynnisti uudistuksia.
Mutta sitten tuli lupausten lunastamisen hetki; kulisseissa valmisteltu lähentyminen Urho Kekkoseen oli todistettava teoilla ja  Kekkosesta tehtiin SDP:n presidenttiehdokas. Ja se otti Naantalissa koville. Eikä Tampereen Teknillisessä korkeakoulussa kaveritkaan kiitelleet.
Muistan Turun Työväentalon käytävällä Veikko Hellgren ja   Esko Niskasta väänsivät kättä linjan muutoksesta. En minäkään Eskoa ymmärtänyt:
Mutta Esko oli uskossaan vahva:  Esko vastasi,

”Ettei toivo SDP:lle samaa kohtelua kuin edellisissä pressan vaaleissa, joissa  puolue käsiteltiin  kuin märkää vasikkaa. Välttämättömyydessä on tehtävä hyve eli siitä, että kun Kekkonen valitaan joka tapauksessa  ja kun  Kekkosella on hallitusten muodostamisen avaimet, niin uhon seurauksena meidän korpivaellus jatkuu. Kekkosta tukemalla säilytämme johtavan puolueen aseman ja saamme omia tavoitteitamme läpi.”

Pidän hyvistä perusteluista huolimatta linjaa vääränä ja epädemokraattisena sekä kannatustamme murentavana.

Kekkosen plakaatit näkyvästi yhteen tolppaan!

Oli kyllä vaikea niellä ja Kekkosen pärstän kuvia ripustaa. Uskollisena äänestin kuitenkin Esko Niskasta valitsijamieheksi.
”Pakko ihailla sinun lojaalisuutta, vaikka oletkin ihan väärässä”,  sanoi Kankaan Lasse.

Jälkikäteisarviona on tunnistettava, että tämä kääntymys Kekkosen taakse edesauttoi suurien uudistusten kuten peruskoulun ja kansanterveyslain toteuttamista ehkä ratkaisevasti. Se oli SDP:n kannattajien ja suomalisten enemmistön kannalta hyvää politiikkaa. Tämän asian Hannikaisen kirjoittaa selkeästi vastaansanomattomasti.

Tämä oli sosialidemokraattista pragmatismia, jossa tunnustettiin tosiasiat. Demokratia kärsi kolauksia eikä tyylipisteitä jaettu, enkä epäluuloistani päässyt.

Paasion syrjäyttämisyritys vuonna 1968

Muistoissanin vuoden 1968  presidentinvaalien jälkeisen  pääministerin vaihdoksen syynä olleen Rafael Paasion epäsuositun olemuksen; häntä pilkattiin ”mannerten väliseksi nahjukseksi”.  Näkemystä on ollut pakko muuttaa  ja Hannikaisen kirjassa tapahtumat on selostettu tarkemmin.  Vielä syvällisemmin asiaa puidaan  Tapio Bergholmin kirjassa Kova Koivisto.
Eli kysymys olisi perimältään Paasion käsityksen mukaan puolueen puheenjohtajan vaihtaminen ja jonkinlaisen revanssin tavoitteena oli  maaherraksi siirtyneen Kaarlo Pitsinkin nostamiseksi uudelleen johtoon. Hän oli telkkarin ansiosta noussut SDP:n kannattajien suosioon. Minäkin pidin hänen kahdeksan kohdanohjelmansa esitystä 1966 vaalitentin huippusuorituksena.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, että kaikki ole aina sitä miltä näyttää.  Mauno Koiviston nouseminen pääministeriksi oli ilon aihe.  Koivistolla oli hyvä maine ja meillä kotonakin häntä pidettiin  isänmaan toivona. Isä jopa muisteli, että kommunistien kanssa kamppaillut Koivisto oli sanonut, että ei sovi unohtaa porvareita poliittisina vastustajina. Onneksemme emme tienneet, että hänen valintansa idean isä oli Urho Kekkonen.

Valloittava Koivisto

Koiviston pääministerikaudelle Oli Turun yliopistonyliopiston vuosijuhla, johon pääministeri osallistui. Dagen efter  päivänä sunnuntaiaamuna pidettiin puolueväen tapaaminen Turun Työväenopistolla. Sali oli viimeistä paikkaa myöden täynnä. Koiviston puheesta en muista, mutta Hellgrenin Veikko kaunopuheinen kysymys

”Viitaan  toveri pääministerin korkeaan persona kohtaiseen suosioon pyytäisin kysyä olisiko sinun jo aika ryhtyä pressaehdokkaaksi?”
 Koivisto pani leikiksi, että  kaikenlaista sitä puhutaan. 

Kysyin siellä minäkin olinhan piirin luonnonsuojelujaoston sihteeri ja huolestunut maailman tulevaisuudesta: ”Onko BKT oikea mittari ja onko jatkuva  jatkuva kasvu mahdollista?”
” Ei parempaakaan ole keksitty ja kaipa se minun aikana kestää”, Koivisto vastasi.

Paasio valitsee puoluesihteeriksi rauhallisen virkamiehen edistyksen merkin Erkin tilalle

Mutta palataan vuoden 1969 puoluekokoukseen, joka pidettiin Turussa, jossa  Suomen Työväen Puolue oli perustettu 70 vuotta aikaisemmin.

Rafael Paasio oli vakiinnuttanut asemansa ja radikaali puoluesihteeri Erkki Raatikainen ei sopinut Rafun vakaaseen kuvioon. Ja Raatikainen siirrettiinkin normalisoimaan  Yleisradio Eino S. Revon jälkeen.
Puoluesihteerin paikasta käytiin kova kisa: Historian kirjan mukaan mustapekka  Pekka J. Korvenheimoa pidettiin vahvana kandidaattina. Me näillä nurkilla uskoimme Esko Niskasen mahdollisuuksiin.
Osulasta Siis Osuukaupan ravintolasta löytyi Unto Niemen ehdottama opetusministeriön virkamies Kalevi Sorsa, joka teki Paasioon hyvän vaikutuksen ja niin alkoi kausi, Kalevi Sorsan mahtava ura.

Ruissalon kansan juhlaan mennessä ihmettelin valintaa pettyneelle Esko Niskaselle, joka selitti viralliseksi syyksi hänen kielitaitonsa puutteen ja sitten lisäsi, ettei puheenjohtajan kanssa  sama vaalipiirikään ollut hänelle eduksi.

Kalevi Sorsan valinta on taas niitä sattuman onnistuneita osumia.

Kalevi Sorsasta tuli Suomen historian yksi merkittävimmistä politiikoista. Kalevi Sorsa oli sivistänyt itseään Pariisissa Unecon leivissä ja sitten ministeriön virkamiehenä siten, ettei hän ehtinyt sekaantua puolueen sisäisissä kiistoihin.
Kalevi Sorsa osoittautui monipuolisesti fiksuksi. Rafulle hän järjesti työhuoneen puoluetoistoon. Sorsasta tuli Rafun luottomies, ja niinpä
Kalevi Sorsalle  avautui tie Urho Kekkosen lähipiiriin lopulta lähes ainoaksi vahan presidentin luottamaksi politiikoksi.

Rafael Paasio oli harvinainen johtaja: Hänen seuraajan valita onnistui

Ei ole väärin arvioida, että Rafael Paasiolla oli kuuluissa työväentalonenää tehdä hyviä valintoja: Ensin Mauno Koivisto ja sitten Kalevi Sorsa.
Hannikaisen kirjan arvio Paasion suureta merkityksestä osuu oikeaan. Vaatimattomasti Rafael Paasio istui piirikokouksissa muiden joukossa, vaikka ei hänellä eikä muilla ollut pientäkään epäilystä hänen johtajuudesta.

Me uskoimme Koiviston ja uuden puoluesihteerin vievän meidät vaalivoittoon 1970 eduskuntavaaleissa.

Vaaliväittelyssä Koivisti esitteli asiantuntevasti talouden käyriä ja puhui viisaita.

Nuorekas Kalevi Sorsa teki sivistyneen vaikutuksen. Jäyhä Rafael Paasio oli tyytyväinen vanhaisäntä
Mutta populismin ensimmäinen aalto iski ja SMP -vennamolaiset löivät ennusteet ja se pilasi Koiviston hallituksen ja tietenkin  meidän, mutta  erityisesti   Urho Kekkosen tunnelmat

Puoluesihteerinä Kalevi Sorja johdatti puolueen hyvään vaalitulokseen ja itsensä pääministeriksi

Kalevi Sorsa oli Paasiota sujuvampi esiintyjä ja hänen vetämänä puolue saavutti hyvän vaalituloksen vuoden tammikuun 1972 hajotusvaaleissa. Tämä johdatti presidentti Kekkosen entistä läheisempään yhteistyöhön vaalien voittajan SDP:n kanssa, sillä hänen inhoamat vennamolaiset pystyivät säilyttämään  paikkamääränsä.

SDP suvereenisti suurin 55 paikalla  (vain Lipposen ensimmäiset vaalit 1995 toivat paremman tuloksen 63 paikka) seuraavina tulivat SKDL:n 37 ja Keskusta 36 ja Kokoomuksen 34 paikoillaan. Punatulkkuhallituksella siis SDP:n vähemmistöhallituksella, Paasio kakkosella tasoitettiin tietä tuleviin suurin ratkaisuihin. Paasion hallitus korvattiin Sorsan  enemmistöhallituksella 1972 syksyllä. Vähemmistöhallituksen valtiovarainministeri Mauno Koivisto kiirehti ratkaisua varmaan asiallisilla syillä, mutta arvelen myös siksi, että hänen kitkerät kokemukset Nordekista tekivät hänestä varovaisen; taas tarjolla oli kompastumisen paikka.

 

Puoluekokous  Tampereella 1972 kesällä oli Paasion hanskassa

Oli ensikertaa tuossa puoluekokouksessa. Se oli vaikuttava kokous. Nuoria innokkaita oli paljon ja hienoja ohjelmia kaikilta aloilta.
Tehtiinpä siellä kovia päätöksiä; haluttiin jopa  kaventaa presidentin valtaa ja vahvistaa parlamentarismia.

Henkilövalinnoissa lopullisesti Pitsinki ja Lindblom siirrettiin syrjään. Se oli meidän ryhmällemme kova paikka. Ryhmän puheenjohtaja Veikko Hellgren poistui paikalta sen jälkeen, kun Rafu Paasio kävi jyrisemässä meidän ryhmällemme. Eikä sitä yhtään helpottanut se, että puolueneuvoston puheenjohtajaksi nousi oman piirin Johannes Koikkalainen, joka oli loitontunut Väinö Leskisen lailla aseveliporukasta ja menettänyt kannatusta omassa piirissään niin, ettei hän päässyt edes puoluekokousedustajaksi.

”On otettava lusikka kauniiseen käteen”, valisti Rafu henkilökohtaisesti minuakin.

Niin Koikkesta tuli kymmeneksi vuodeksi puolueneuvoston puheenjohtaja. Komeaksi lopuksi Johannes Koikkalainen palveli Koiviston II hallituksen sisäministerinä vuodet 1979-1982.

Puolueneuvostossa oltiin tiukassa välissä

Oli tullut valituksi puolueneuvostoon vuonna 1972: Puolueneuvosto joutuikin ratkomaan hankalia uudelleen puoluekokouksen sillä jättämiä asioita; Presidentin valinta ja tulkinta siitä olivatko EEC. sopimuksen liitetyt suojalait puoluekokouksen edellyttämällä tasolla.
Henkilökohtaisesti muistelen aihetta sillä tavalla hankaliksi, että niissä yhdistettiin presidentin vaali ja EEC suojalakien käsittely.
Olin kokouksessa änkyrälinjoilla enkä olisi päästänyt esitellyillä ehdoilla asiaan eteenpäin.
Taisinpa käyttää sekavan puheenvuoronkin, josta Esko Niskanen totesi, että ”hyvä puhe, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään”.

Epäilin tuolloin presidentti Kekkosen motiiveja ja arvioin, että näillä asioilla pelotellaan ja pakotetaan ratkaisuihin, joita ei voinut pitää puoluekokouksen päätösten mukaisina eikä hyvän demokratian mukaisina.
Taas vastakkain oli tarkoituksenmukaisuus eli kysymys oli siitä, että Suomen vientiteollisuuden etu vaati EEC- sopimusta, jota Neuvostoliiton väitettiin vastustavan.
Vain Urho Kekkonen pystyi kääntämään Neuvostoliiton kannan, mutta sen ehtona oli ulkopolitiikan vakauden takuumiehen Urho Kekkosen olo presidenttinä. Kekkonen oli kieltäytynyt vuoden 1968 vaalien kokemusten jälkeen asettumasta presidentin vaaleihin ehdokkaaksi. Siksi tilanne  vaati poikkeuslakia, joka taas vaati laajan eduskunnan enemmistön.
Periaatteessa en voinut tällaista kytkentää pitää hyväksyttävänä eikä suojalaitkaan olleet täysin puoluekokouksen edellytysten mukaiset.
Uskoin olleeni oikeassa mutta jälkeenpäin arvioituna tämä kombinaatio, jolla Kekkosen jatkokauden   poikkeuslailla ostettiin EEC- sopimus oli kansakunnan kokonaisedun mukainen. Neuvostoliito oli tuolloin voimissaan ja sen vaikutus suomalaiseen päätöksentekoon oli musertava.

Tämä ei ollut arvopohjaista realismia vaan ehkäpä sitä voisi luonnehtia sosialismin teoreetikkojen selityksen mukaiseksi vääjäämättömäksi tapahtumaksi, jossa  taloudelliset olosuhteet määräävät yli muodollisten ylärakenteiden.

Jyväskylän puoluekokous 1975 vahvistaa Sorsan puolueen johtajaksi ja keskustelee sosialismin haamun kanssa

Urho Kekkosen johdolla Suomi valmistautui Euroopan Turvallisuus ja Yhteistoiminta Kokoukseen ETYK:iin.

Urho Kekkonen osoitti, että hän on ollut oikealla asialla rakentaessaan ja varjellessaan suhteita Neuvostoliittoon. Se vähensi kommunismin pelkoa ja Suomen asema tuntui vakaalta ja vapaammalta.
Ja kaiken kukkuraksi maailmaa ravistellut öljykriisistäkin Suomi näytti pääsevän Sorsaa lainaten ”kuin koira veräjästä”

Tämän konstellaation kakkosarkkitehdiksi oli noussut nuori pääministeri Kalevi Sorsa, josta tuli luonnollinen Rafael Paasion seuraaja.

Kotimaiset uudistukset etenivät eikä mahdollisuuksilla näyttänyt olevan rajaa. Olimme voimiemme tunnossa.

Menestyksestä innostuneena ja poliittisen radikalismin jälki mainingeissa haluttiin nostaa   puolueen perinteinen sosialismi päämäärästä näkyvämmiksi käytännön tavoitteiksi. Pankit, vakuutusyhtiöt, voiman tuotanto ja apteekit kuuluivat sosialisointilistoihin ja ennen muuta pääomavirtojen ohjailuun toivottiin työkaluja.

Kirjoitetut julkilausumat olivat kuitenkin lieviä ilmaisuja eikä niiden voimaan   vakavasti uskottu.
Mutta keskustelujen perusteella voitiin kuitenkin porukkaa jakaa edistyksellisiin ja taantumuksellisiin. Ja pahinta oli, että vastustajat käyttivät tilannetta hyväksi ja pelottelivat sosialismin uhalla.

Inflaatio oli kaikkien aikojen kovinta ja taloudessa paljon epävarmuutta kaikesta hyvästä huolimatta SDP joutui olemaan altavastaajana syyskuun hajotusvaaleissa.

Jyväskylä oli käännepiste ideologisesti. Henkilökohtaisesti suuntauduin selkeämmin pragmaattiselle linjalle talouspolitiikalle.

Kirjan kuvassa pienellä präntillä:

SDP tavoitteli demokraatista sosialismia, mutta käytännön tavoitteet olivat  arkisempia

 

 

 

 

Rönnholmit Jyväskylässä

Esko Niskanen jätti päivän politiikan ja kiitteli puoluekokousryhmää tarjoamalla konjakin. Hän muisteli omaa aikaansa ja mainitse, että muistaa 1960-luvun  ankeutta, kun sosialidemokratia oli alamaissa.

Pienenä toivon pilkahduksena kunnallissihteerinä muisti Turun teinien yhteiskunnallisen seurassa esiintyneen Helena ja Armas Rönnholmin pojan rohkeutta esiintyä sosialidemokraattina.
Voi olla, että siinä oli näpäytys ryssänmäen porukalle, mutta kyllä se lämmitti.

Ja juhlaa kokous oli naantalilaiselle. Puoluekokous nimesi Armas Rönnholmin puolueen kunniajäseneksi. Puolueeseen hän oli liittynyt 1916 ja käynyt läpi punakaartin ja ollut poliittisesti aktiivien osallistuen ensimmäistä kertaa puoluekokoukseen 1920 ja viimeisen kerran 1969.
46 vuotta Naantalin valtuustossa kertoo sitoutumisesta aatteeseen ja kotikuntaan.

Jälkimaininki: Jyväskylän puoluekokous 2023.

Antton Rönnholm luopui puoluesihteerin toimesta kahden kauden jälkeen.
kauniiksi  kiitokseksi hän lahjoitti päivärahoistaan kertyneen alkupääoman ja  perusti Kansan sivistysrahastoon

Helena ja Armas Rönholmin rahaston demokratian edistämistarkoitukseen.